Vähän erityisempi äiti

Aistiherkkyys vaikutti myös meidän elämään todella paljon. Lapsen vaatteiden tuli olla tietynlaisia. Ensinnäkin motoristen ongelmien vuoksi vaatteiden tuli olla helposti puettavia, mutta niiden piti myös olla mahdollisimman miellyttävät. Poika ei voinut esimerkiksi käyttää ollenkaan farkkuja, koki ne epämukaviksi. Villaa hän ei sietänyt ollenkaan. Vaatteissa ei saanut olla vetoketjuja jne. Aistiherkkyys ilmeni myös kuulossa. Emme voineet mennä mihinkään tilaisuuteen missä olisi kovia ääniä. Tyttären kanssa kävin aina välillä konserteissa, mutta silloin nuoremmalle piti saada joku hoitopaikka. Lapsen isä otti kyllä lapsia mielellään, mutta ainoastaan silloin kun se sopi hänelle itselleen. Jos minä pyysin joustoa, ei ollut toivoakaan. Vielä nytkään kun lapsi on jo aikuisuuden kynnyksellä, hän ei voi tulla mihinkään tilanteisiin joissa on kovia ääniä. Kerran muistan kuinka menimme joulunavajaistapahtumaan. Vieläkin puistattaa ajatus. Ajattelin, että lapsista on kiva päästä näk...

Millaista on elämä lapsen kanssa joka ei ymmärrä puhetta eikä osaa tuottaa puhetta. Välillä se oli kyllä ihan tuskaisaa. Meidän kaikkien kannalta. Heti jos asiat menivät vähän väärällä tavalla, lapsi suuttui ja hän saattoi olla jopa aggressiivinen. Itse kestin kyllä ne aggressiot, mutta välillä joutui isosiskokin kohteeksi ja isosisko kuitenkin oli itsekin vielä alle kouluikäinen. Muistan useamman sellaisen raivokohtauksen, jossa lapsi hakkasi päätään seinään tai maahan. Ja huusi aivan hysteerisenä. Löi nyrkillä itseään. Siinä ei sitten auttanut mikään muu kuin ottaa tukeva ote ja pidellä lasta niin pitkään että hän rauhoittui. Aamuista tehtiin hitusen helpompia kun annoi hänelle vähän vaihtoehtoja. Valitsetko tänään punaisen vai sinisen paidan. Mutta vaihtoehtoja sai olla korkeintaan kaksi. Hän ei itse olisi missään nimessä pystynyt valitsemaan vaatteitaan. Nytkin parikymppisenä kun tilanne on jo huomattavasti helpompi, hän välttelee viimeiseen asti tilanteita joissa joutu...

Kirjoittelin tuossa joskus aikaisemmin nuoremman lapsen varhaisista vuosista. Ne olivat todella rankkaa aikaa ja välillä tulee oikein ihmeteltyä miten niistä selvittiin. Olin yksinhuoltaja. Lapsen isän oli todella vaikea hyväksyä tilannetta. Niin sekä avioeron suhteen, ett lapsen erityispiirteiden suhteen. Hänen mielestä minä keksin päästäni, että lapsemme on erilainen kuin muut. Sama tilanne on jatkunut ihan viime vuosiin asti. Olen huono äiti, joka tahallaan keksii asioita saadakseen poikansa näyttämään erilaiselta. Pojassa ei ole mitään vikaa. Poika sai lähetteen sekä puheterapiaan että toimintaterapiaan. Isän mielestä nämä olivat turhia asioita. Hän ilmoitti, ettei aio osallistua kuljettamiseen. Hänellä olisi ollut auto käytettävissä, minulla ei. Edes vapaalla ollessaan hän ei suostunut osallistumaan, koska silloinhan koko vapaa olisi mennyt hukkaan. Minä sitten työnsin poikaa rattaissa noin kolme kilometriä yhteen suuntaan ja takaisin, jotta päästiin viikottaiseen toimintate...

Hiljalleen tuntuu siltä, että elämä alkaa helpottamaan. Ainakin hetkellisesti. Tytär vaikuttaa huomattavasti pirteämmältä. Jaksaa jo vastailla puhelimeen, on käynyt lenkkeilemässä jne. Ja hän on jsaksanut hoitaa raha-asioitaankin, ne kun tuntuivat olevan aika retuperällä pitkään. Täytyy vaan toivoa, että tämä kausi jatkuisi nyt positiivisesti ylöspäin.