Vähän erityisempi äiti

Palataan taas hetkeksi menneisyyteen. Kirjoitin jo aiemmin, että poika lopulta aloitti koulunkäynnin dysfasia luokalla. En tiedä miksi tuo luokka oli nimenomaan tuolla nimellä, kun joukossa oli myös paljon muita kuin dysfaatikkoja mukaan lukien oma poikani jolla tuolloin ei ollut mitään diagnoosia. Kaikki muu tuntui sujuvan hyvin, mutta motoriset ongelmat aiheuttivat ongelmia. Poika ei jaksanut pitää kunnolla kynää kädessä ja kaikki tehtävät tuottivat ongelmia. Etenkin ne tehtävät joissa harjoiteltiin kirjaimien tekemistä. Käsiala oli todella huonoa ja se on huonoa yhä tänä päivänäkin. Ensimmäinen vuosi meni muutoin hyvin. Luokalla pidettiin hyvin tiukkaa päiväjärjestystä joka auttoi sopeutumaan kouluun. Toisena vuonna hän jatkoi samalla luokalla. Ensimmäistä kertaa alkoi näkymään matemaattiset erityisvaikeudet. Matematiikka mukautettiinkin toisen vuoden aikana ja mukautettuna se pysyikin koko loppu kouluhistorian. Kolmannen luokan alussa hän siirtyi normaalille luoka

Tytär on ollut viimeiset pari vuotta avoliitossa. Nyt tuo liitto on päättynyt. Ja äitinä minua tietenkin huolettaa miten hän pääsee tuosta asiasta yli. Joka aamu pelkään koska jostain sairaalasta soitetaan, että hän on sairaalassa tai vielä pahempaa. Hän vaikuttaa tällä hetkellä ihan pirteältä ja suhteellisen hyvinvoivalta. Mutta kun asiat menevät solmuun niin hirveän helposti. Joku ihan pienikin asia saattaa suistaa hänet raiteilta kokonaan. Hän oli taas lopettanut lääkityksen kesken, koska viimeisinkään lääke ei ollut tehonnut oikealla tavalla.