Vähän erityisempi äiti

Ei sitä diagnoosia taaskaan löytynyt. Tilanne pysyy siis ennallaan. Yritin selittää pojalle, että toisaalta se on ihan hyvä juttu. Se on merkki siitä, että hänen oireet ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Että ehkä se on ihan hyvä vaan ettei sitä diagnoosia löytynyt. Tiedän kuitenkin, että poika olisi halunnut saada jonkun konkreettisen nimen ongelmilleen. Kaikki merkit viittaavat Aspergeriin, mutta niitä on "liian vähän". Poika ei osannut vastata, että onko tämä nyt sellainen paperi jonka perusteella hän saa vapautuksen armeijasta. Poika ei yhä ole kertonut isälle, että hän on koko talven käynyt tutkimuksissa. Kysyin, että näyttääkö hän uusimman sairauskertomuksen isälleen. Vastasi ettei näytä. Ei uskalla. Isänsä suuttuu jos hän kertoo käyneensä tutkimuksissa. Isä kuulemma todennäköisesti huutaisi ja haukkuisi hänet. Minun päähän ei yhä voi mennä miten isänsä suhtautuu näin hankalasti kaikkiin terveyteen liittyviin asioihin. Oikeesti tekisi mieli mennä ravistelemaan kyseis

Poika on nyt talven ajan käynyt säännöllisisä tutkimuksissa. Toiveenaan viimein saada se diagnoosi. Salaa isältään. Isänsä mielestä pojassa ei yhä ole mitään vikaa. Ainoa vika mikä pojassa on, on asennevika. Minä taas näen pojan äärimmäisen hyvin asennoituneena tilanteeseensa. Hän tiedostaa asiat missä on ongelmia ja missä hän puolestaan on hyvä. Diagnoosin kautta hän toivoo saavansa selityksen kaikille oireilleen, ja sitä kautta myös ehkä jotakin apua. Hän voi löytää myös vertaistukea. Toisista ihmisistä joilla on samanlaisia ongelmia. Isänsä mielestä diagnoosi olisi ikuinen leima otsaan. Ja eihän sitä edes tarvita, koska poika on asenneongelmaa huomioon ottamatta täysin normaali. Minulle poika tulee aina olemaan ihan yhtä normaali itsensä on hänellä diagnoosia tai ei. Mutta jos diagnoosista on jotakin hyötyä pojalle niin se on vaan hyvä asia. Eniten tässä harmittaa, että hän joutuu salaamaan käynnit isältään.

En ole uskaltanut tarttua tähän aiheeseen ennen kuin vasta nyt. Meidän koko syksy oli täynnä epätoivoa ja pelkoa, luopumista. Tyttärelläni on kaksi kissaa. Toinen kissa sairastui alkusyksyllä. Aika nopeasti saimme tiedon, että kissa tulee kuolemaan. Kissat ovat tyttärelleni koko elämä. Olin varma, että hän tulee romahtamaan ihan totaalisesti. Pelkäsin, että kerrankin saavutettu hyvä jakso tulee loppumaan kuin seinään. Elin päivä kerrallaan ja pelkäsin, että hän tekee itselleen jotakin. Hänellähän on takana itsemurhayritys. Taustalla on ollut myös viiltelyä, senkin pelkäsin lisääntyvän. Viime aikoina kun olemme tavanneet, hänellä ei ole ollut näkyvillä kuin vanhoja arpia viiltelystä. Nyt olin ihan varma, että hänen kätensä ovat taas veressä. Eläinlääkäri antoi arvioin, että kissalla on elinikää noin kuukauden verran. Kolme viikkoa kissa sitten sinnitteli. Tytär hoiti häntä viimeisen päälle hyvin. Ei jättänyt kissaa hetkeksikään yksin. Kävi ainoastaan pakollisissa terapioissa ja

Mulla on kaikki hyvin. Näin tyttärelläni on ollut tapana aina vastata. Jokaiseen mitä sinulle kuuluu kysymykseen vastauksena oli: "Hyvää." "Mulle kuuluu hyvää." "Mulla on kaikki hyvin". Ja samaan aikaan näki, että asiat ei todellakaan ole hyvin. Tai no, pakko myöntää, että äitinä pitkään jaksoinkin uskoa, että asiat oli hyvin. Miten koulussa menee? "Hyvin". Ja todellisuudessa lapsi oli lintsannut siinä vaiheessa kuukausi kaupalla tietyiltä oppitunneilta paniikkikohtausten vuoksi. Olimme muuttaneet ja tytär oli vaihtanut koulua. Minulle ei lähetetty Wilma-tunnuksia, eikä kukaan myöskään ottanut minuun mitään yhteyttä. Ei ennen kuin joulun jälkeen, jolloin terveydenhoitaja soitti ja ilmoitti tekevänsä meistä lastensuojeluilmoituksen. Alkuun olin todella järkyttynyt. Lastensuojeluilmoitus? Meistä? Miksi? Loppupeleissä olen todella kiitollinen tuolle terveydenhoitajalle, joka oli ainoa joka siitä koulusta vaivautui ottamaan yhteyttä. Lasta its

En ole vähään aikaan jaksanut päivittää blogia. Tänne ei kuulu oikeastaan mitään varsinaisesti uutta. Poika on pitkin syksyä käynyt lääärissä/psykologilla ja yrittää saada itselleen jotakin diagnoosia ja sitä kautta C-paperit armeijaa varten. Tyttökin voi suhteellisen hyvin. Kirjoittelen joulun jälkeen tarkempia kuulumisia. Oikein lämpöisää joulua jokaiselle lukijalle!

Mitä pitäisi tehdä jos epäilee nuoren olevan masentunut? Jos omat rahkeet eivät enää riitä asian korjaamiseen. Kannatan ehdottomasti ammattiavun hakemista. Meillä tilanne kärjistyi aikoinaan siihen, että kouluterveydenhoitaja soitti minulle. Kertoi, että lapseni on saanut koulussa paniikkikohtauksia. Lapseni on kieltänyt kertomasta asiasta äidille ja terveydenhoitaja oli tehnyt siitä johtopäätöksen meidän kotioloista. Hän ilmoitti tekevänsä meistä lastensuojeluilmoituksen. Se oli ensimmäinen kontakti koulusta meihin. Minulle ei ollut kerrottu poissaoloista ja lapseni ei uskaltanut puhua asiasta. Koska koulu ei ollut ottanut yhteyttä, kuvittelin asioiden olevan hyvin. Muistan vieläkin sen hetken, kun minulle soitetaan ja kerrotaan, että teidän perheessä on jotakin todella paljon vialla  ja nyt on lastensuojelun aika puuttua asiaan. Meidän tilanteen huono puoli se, että koulu oli uusi. Lapsi oli kahdeksannella luokalla. Helmikuun alussa kun tuo puhelu tuli oli opettajana on viides