Vähän erityisempi äiti

Lapsen saaminen oli minulle jotenkin todella luontaista. Ensimmäisen parin raskauskuukauden ajan selailin kaikenlaisia vauvakirjoja, mutta totesin ne ihan turhiksi. Lähdin siitä johtopäätöksestä, että lapsenhoitaminen ei voi olla vaikeaa. Ja ei se ollutkaan. Minulle se oli maailman luonnollisin asia. Kun sain nyytin ensimmäistä kertaa syliini, tiesin mitä pitää tehdä. Toki välillä oli hankalia aikoja, mutta osasin luottaa omiin vastoihini. Esikoistyttäreni syntyi kauniina sunnuntaina aamuna, keskellä kesää. Noin vuorokausi syntymän jälkeen aloin mankumaan kotiin. Kätilöt kannustivat, mutta muistan kuinka lastenlääkäri oli aivan järkynnyt. Silloin ei todellakaan ollut tapana päästää esikoislapsen saaneita naisia kotiin tuosta noin vaan. Etenkään kun maitokaan ei ollut kunnolla noussut rintoihin. Pidin pääni. Selitin uudelleen ja uudelleen, että kyllä me pärjäämme. Ei ole mitään niin luonnollista kuin vauvanhoitaminen. Niinpä sitten toisen sairaalayön jälkeen pakkasin vauvani

Niin usein kuulee sanottavan ei ole väliä saako tytön vai pojan, kunhan lapsi on terve. Minua tuo lause on aina häirinnyt. Mihin laitetaan raja sille, mikä on terve ja mikä on sairas. Minulla on sisko, jolla on downin syndrooma, muutoin hän on täysin terve. Jokainen vanhempi totta kai odottaa sitä tervettä vauvaa. Minä en jostain syystä voinut edes kuvitella, että lapsi olisi muuta kuin terve. Se oli perusoletus. En muista kertaakaan raskausaikana epäilleeni mitään muuta. Molempiin synnytyksiin menin hyvin avoimin mielin. Ajattelin mielessäni, että kun kerran olen sairaalassa, kyllä siellä tiedetään mitä tehdä. Olin naiivi parikymppinen naisenalku, joka luotti täydellisesti lääketieteen ihmeeseen. Paniikki alkoikin vasta siinä vaiheessa toisen lapsen synnytyksessä, kun vauvan sydänäänet yhtäkkiä hävisivät kokonaan. Ne hetket ennen kuin lopulta leikkauksen jälkeen kuulin vauvan parkaisun, olivat elämäni hirveimmät. Olin aivan varma, että vauva ei tule selviämään elossa. Va

Olen monta vuotta suunnitellut tämän blogin aloittamisesta. Olen yli nelikymppinen kahden lapsen äiti. Aion kirjoittaa tämän blogin täysin anonyymina, suojalleksani lapsia. Tyttäreni sairastaa masennusta ja pojallani on laaja-alainen kehityshäiriö. Kirjoitan niin, ettei perheemme ole tunnistettavissa. Tänä päivänä kumpikaan lapsista ei asu enää kotona. Kirjoitan myöhemmin siksi tähän ratkaisuun on päädytty. Olen toista kertaa naimisissa ja lapsia näen säännöllisesti. Molemmat lapset ovat täysi-ikäisiä. Elämäämme on varjostanut vuosi kausia expuolisoni suorittama kiusaaminen, joka oli välillä todella rajua. Siihen tarvittiin apuun lastensuojelutoimintoja jne. Kaiken elämän kolhimana ja itsekin masentuneena rahavaikeudetkin tulivat kuvioihin. Tämä on kertomus vähän erilaisesta perheestä, jonka arki on ajoittain ollut yhtä selviämistä. Mutta positiivisella menolla mennään eteenpäin, välillä taaksepäin. Blogin tarkoituksena on minun oma selviäminen, ehkä asioiden kirjoittaminen