Vähän erityisempi äiti

Onnen kyyneliä tänään. Jännä miten tunteet voi heitellä tällä tavalla. En voi olla itkemättä. Ja tällä hetkellä itken sen takia, että poika vaikutti niin rauhalliselta. Pienen hetken pelkäsin, että tämä asia suistaa hänet raiteiltaan. Vielä muutama päivä sitten hän tuntui todella murtuneelta. Tänään kun puhuttiin puhelimessa hän kertoi olevansa onnellinen. Sanoi tajunneensa, että ehkä tämä siviilipalveluksen keskeytys oli kuitenkin vaan hyvä juttu. Kertoi kaiken olevan hyvin. Lapset ovat niin erilaisia. Vastaava vastoinkäyminen olisi suistanut tyttäreni todella pahasti raiteilta. 

Paperillahan meillä ei pojalla luo diagnoosia. Diagnoosissa lukee muistaakseni Autisminkirjoon kuuluva kontaktihäiriö tai jotakin vastaavaa. Lastenlinnan lääkäri on suusanallisesti sanonut minulle, että kyseessä on nimenomaan Aspergerin syndrooma. Vaikka asiat siihen Aspergeriin viittaavatkin. Kaikkina näinä vuosina meillä ei ole ollut varsinaista kunnollista diagnoosia. Jotakin sellaista minkä perusteella poika olisi voinut päästä vaikka jonkinlaiseen sopeutumisvalmennukseen. Tai minä äitinä olisin voinut hakea apua jostakin yhdistyksestä. Olen ollut täysin yksin tämän asian kanssa. Etenkin koska lapsen isä yhä kieltää nämä ongelmat.

Palatakseni siis tuohon siviilipalvelukseen. Poikahan on käynyt viimeiset vuodet erityisopetuksessa. Epäilin suuresti miten hän voi pärjätä ns. normaalissa opetuksessa. Osataanko siellä sopeutua erityiseen nuoreen. Onko siellä aikaa sopeutua erityiseen nuoreen. Siviilipalveluksen ohjaajat olivat lähettäneet poikani terveydenhoitajan juttusille. Tämän jälkeen hän oli saanut paperin, jossa siviilipalvelusta lykätään kahdella vuodella. Tämän kahden vuoden aikana hänen pitää mennä uudelleen neurologin juttusille ja miettiä voiko hän tulevaisuudessa tulla siviilipalvelukseen. Poika on aivan rikki tämän asian kanssa. Ihan kuin hän olisi nyt ensimmäistä kertaa tajunnut, että hän on erilainen. Ettei hän pärjää samalla tavalla kuin normaalit nuoret. Tähän asti häntä ei asia ole oikeastaan mitenkään vaivannut. Tällä hetkellä hän on niin rikki, ettei jaksa edes keskustella kanssani puhelimessa. Olen todella huolissani hänestä.

Voi miksi tämä meidän elämä on niin rankkaa. Maanantaina alkoi siviilipalveluksen viimeinen koulutusviikko. Nuorellani oli jo työpaikkakin valmiina. Ja sitten kävi se mitä olen koko ajan pelännyt. Siviilipalveluskeskus katsoi, ettei hän ole kykenevä suorittamaan siviilipalvelusta. Hänet lähetettiin kotiin kesken kaiken. Ensi viikon maanantaina olisi alkanut työt. Ja hän oli siitä niin innoissaan. Eihän tämä minulle mitenkään yllätyksenä tullut, olin koko ajan skeptinen asian kanssa. Mutta pahalta tuntuu tuon nuoren puolesta joka oli ollut niin innoissaan asiasta. Ja eniten pelottaa mihin ongelmiin hän joutuu tässä asiassa isänsä kanssa. Juuri nyt en jaksa kirjoittaa aiheesta enempää. Halusin vaan nopeasti avautua. Palaan asiaan kun jaksan vähän paremmin.

Lähdin parisuhteesta ennen kuin väkivalta meni liian pitkälle. Piirteitä väkivallasta alkoi kuitenkin olemaan enemmän ja enemmän. Lasten isä hermostui todella pienistä asioista. Yksi mitä hän ei kestänyt oli häviäminen, oli kyse sitten aiheesta kuin aiheesta. Kerran pelasimme lautapeliä isolla porukalla, meillä oli vieraita. Tämä oli aikaa ennen jälkimmäisen lapsen syntymää. Istuimme vierekkäin pöydän ääressä. En enää muista mitä peliä pelasimme. Joka tapauksessa hänellä oli epäonnea pelissä ja minä naurahdin asialle. Sanoin jotain sellaista, että olen voittamassa pelin. Puolisoni tarttui minua paidasta kiinni ja veti minut lähelle. Hän nosti nyrkin naamani eteen ja sanoi ilkeästi "Älä enää koskaan naura minulle." Minun naurun tarkoitus ei edes ollut olla pilkallinen tai loukkaava. Olin vaan innoissani siitä, että olen voittamassa. Myöhemmin vastaavia uhkailuja tuli lisää. Koskaan hän ei lyönyt. Eron jälkeen jouduin useamman kerran pelkäämään häntä. Minulla oli sopimus na

Lapset eivät saaneet kertoa minulle mitään asioita siitä mitä oli isän luona tapahtunut. Minulla oli alkuun tapana kysellä ihan vaan kuulumisia viikonlopulta. Mitä olette tehneet? Mitä olette syöneet? Tarkoitus ei ollut urkkia asioita isänstä vaan ihan vaan keskustella. Ruokailusta ajatuksena oli se, että en syötä seuraavana päivänä samaa ruokaa. Yhtenä kertana lapset taas tulivat kotiin. Tervehdin heitä iloisena eteisessä. Kun vaatteet oli riisuttu kysyin, että oliko kiva viikonloppu? Mitä kaikkea kivaa olette tehneet? Tytär purskahti itkuun ja juoksi omaan huoneeseen. Hän oli silloin noin 8 vuotias. Menin lohduttamaan ja kysyin mikä on hätänä. Hän kertoi, että isä oli kieltänyt kertomasta mitään. Isä oli huutanut ja riehunut lapsille ja ilmoittanut, että äidin ei kuulu tietää yhtään mitään siitä mitä hänen kodissaan tapahtuu. Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin lapset eivät siis saaneet puhua minusta isälleen, mutta isä kielsi heitä myös puhumasta itsestään minulle. Aivan