Vähän erityisempi äiti

Kirjoittelin tuossa aiemmin kuinka tyttären ongelmat hiljalleen alkoivat näyttäytyä. Hän kuvitteli meistä vanhemmista todella erikoisia juttuja. Tai sitten oikesti uskoi niihin. En yhä tänä päivänä tiedä kumpi on totuus ja en tiedä haluanko edes tietää. Seuraava mitä sain tietää oli, että hän näki jonkinlaisia harhakuvitelmia ja näki hahmoja. Näistä hän itse kertoi vasta nyt aikuisena. Jotain nettikirjoittelua olin lukenut asiasta, mistä hän oli kirjoitellut. Mutta kuitenkin asia tuli tavallaan uutena tässä lähi aikoina. Hän todella kuvitteli näkevänsä näitä hahmoja. Yleensä ne oli jotenkin tummia, kuolemaan viittaavia. Hän sai ihmeellisiä mustelmia helposti. On perinyt sen taipumuksen minulta. Tytär kuvitteli, että ne hänen näkemät hahmot satuttavat häntä ja sen vuoksi hänelle tulee mustelmia. Epäili mm. että öisin joku käy satuttamassa. Näistä hän minulle välillä puhui teininä. Ei kuitenkaan kertonut totuutta vaan ihmetteli, että miksi hänelle näitä mustelmia tulee. Myöhemmin

Olipa ikävä tilanne viime viikolla. Nuori mieheni oli käymässä meillä kotona. Hänhän on kohta 22 vuotta ja diagnoosina on Aspergerin syndrooma. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, että lapsen isä ei suostu myöntämään lapsen ongelmia. Nyt tämä nuori mies alkoi oma-aloitteisesti puhumaan siitä, kuinka epämiellyttävää on kun isä ei tajua hänellä olevan AS. Että miksi isä ei suostu tajuamaan tätä asiaa. Jos hän joskus yrittää puhua asiasta, niin hän saa saarnan isältään. Ja samaan syssyyn isä muistaa muistuttaa, että tämä diagnoosi on äitisi keksimä asia. Mitään merkitystähän sillä ei ole ole, että Lastenlinnan spesialistit tämän diagnoosin ovat antaneet.

Olen paljon miettinyt, mitkä mahtoivat olla ensimmäiset merkit tyttären mielenterveysongelmista. Hän ei päälle päin näyttänyt masentuneelta, oli oikeastaan ihan iloinen tyttö. Tässä vaiheessa ikää oli noin 12 vuotta. Hiljalleen koulunkäynti-into lopahti. Hän sairasteli ihmeellisen paljon. Saattoi oksentaa ennen kouluun menoa ja sai ihmeellisiä kuumepiikkejä. Niille etsittiin ja etsittiin vikaa, mutta eipä juurikaan löytynyt syitä. Muutaman kerran oli poskiontelontulehdus. Jälkikäteen olen ajatellut, että oliko nämä jo oireita jonkinlaisista paniikkihäiriöistä. Oliko koulussa jotakin epämiellyttävää? Useimmiten nämä ns. kohtaukset ilmeni kouluaamuina, tai jos kotona oli tarkoitus tapahtua jotakin vähän erilaisempaa. Tein varmasti laittomasti, mutta aloin seuraamaan lapsen nettikäyttäytymistä. Sivuhistorioiden kautta löytyi aivan uskomattomia tarinoita. Hän oli chättäillyt ystäviensä kanssa ja kertonut aivan uskomattomia tarinoita. Yksi mieleenpainuva juttu oli sellainen, että isä oli

Vihdoin ja viimein tytär pääsi aloittamaan kuntoutuksen. Aivan mahtava uutinen. Hänellä on oikeasti todella positiivinen olo ja jaksaa suunnitella elämäänsä eteenpäin. Hän on tehnyt itselle pitkän tähtäinen suunnitelmia mitä tapahtuu sen jälkeen kun hän joskus (toivottavasti) on parantunut. Kyllähän hänellä yhä on huonoja päiviä, mutta se, että edes välillä on hyviäkin päiviä tuntuu ihan luksukselta. Ainakin näillä näkymillä hän jaksaa jopa lähteä meille joulun viettoon. Kyllä olen onnellinen äiti. Saan muutaman vuoden tauon jälkeen kummankin lapseni joulun viettoon. Toki tiedostan myös sen, että tyttären kohdalla romahdus voi tapahtua ihan koska tahansa uudelleen. Mutta jokainen yksikin hyvä askel oikeasti tuntuu todella hyvältä. Ainakaan omien sanojensa mukaan hän ei ole tehnyt uutta itsemurhayritystä.

Olen kirjoittanut paljon poikani lapsuudesta ja samalla osittain sivunnut tytärtäni. En ole kuitenkaan varsinaisesti kirjoittanut tyttäreni lapsuudesta. Hän oli hyvin herkkä lapsi, taiteellinen. Jos hän olisi itse saanut päättää mitä tehdään, olisi hän askarrellut ja piirtänyt kaiket päivät. Liikunta ei juurikaan kiinnostanut. Erosimme lasten isän kanssa kun tytär oli esikoulussa. Kotona oli ollut kireät välit ja oli riitoja. Tai ei välttämättä niin riitojakaan, mutta välit ovat kireät. Se heijastui lapsiin. Poika ei sitä oikeastaan tajunnut, mutta tytär sen sijaan tajusi. Hän pissasi öisin sänkyyn, kummasti se ongelma loppui kuin seinään heittämällä siinä vaiheessa kun isä muutti pois kotoa. Meidän elämä oli tarkkaan määriteltyä pojan ongelmien takia. Mitään ekstemperoa ei koskaan voinut tehdä. Emme voineet mennä mihinkään yleisötapahtumiin. Silloin tällöin kävimme vaikkapa jossakin konsertissa ja poika meni silloin hoitoon mummolaan. Kävimme katsomassa mm. Fröbelin paliko