Vähän erityisempi äiti

Millaista oli elää yksinhuoltajana kahden pienen lapsen kanssa, kun toinen oli erityislapsi? Joskus myöhempinä vuosina olen miettinyt miten niistä vuosista edes selvisi hengissä. Elämä oli pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Silloin tällöin mietin, että johtuvatko tyttäreni mielenterveysongelmat tuosta ajasta, minulla ei kerta kaikkiaan ollut tyttärelle riittävästi aikaa. Meidän perhe ei pystynyt tekemään paljoakaan asioita joita tavalliset lapsiperheet tekevät. Osittain kyse oli siitä, että yksinhuoltajana rahat olivat vähissä ja osittain siitä syystä, että poika todellakin oli vaikea tapaus. Aamut aloitettiin käymällä läpi päivän aikataulu. Aikataulusta oli pakko pitää kiinni. Heti jos joku asia ei mennytkään aikataulun perusteella, elämä kävi vaikeaksi. Aikataulu saattoi olla tällainen: ensin käydään aamupesulla, sen jälkeen on aamiainen, sitten puetaan vaatteet päälle, lähdetään ulos, mennään mummolaan (ja tässä vaiheessa piti olla tarkka kuvaus miten matka tehdään) jne.

Palaan taas vähän matkaa taaksepäin. Minun oli aluksi todella vaikea hyväksyä sitä, että poikamme on erilainen. Ensimmäisen Lastenlinna käynnin jälkeen kuitenkin tajusin, että jotakin todella on vialla. Asia oli lopulta todella helppo hyväksyä. Olimme eronneet vähän aikaisemmin lapsen isän kanssa. Lapsiperheen arki kävi hänelle liian rankaksi. Isälle asian hyväksyminen on ollut todella hankalaa, en ole varma onko hän vieläkään nyt kun lapsi on jo täysi-ikäinen, täysin sisäistänyt asiaa. Ensimmäinen tutkimusjakso Lastenlinnassa kesti 2 viikkoa. Poika oli päiväosastolla. Hänet vietiin osastolle joka aamu kello 8 ja haettiin pois iltapäivällä. Aivan kuin hän olisi ollut päiväkodissa. Oma sairaanhoitaja otti hänet vastaan aamuisin ja päivän mittaan oli erilaisia asiantuntijoiden tapaamisia. Häntä tutki neurologi, puheterapeutti, toimintaterapeutti, silmälääkäri jne. Lista asiantuntijoista oli todella suuri. Me vanhemmat saimme täytettäväksi kyselyn, jolla mitattiin lapsen autist

Taisi vihdoinkin löytyä oikea lääke. Ainakin tyttäreni tuntuu voivat vähän paremmin. Yhteiselle kesälomamatkalle hän ei jaksanut lähteä mukaan, mutta jaksaa jo paremmin puhua puhelimessa. Tämä uusi lääke ei ole tehnyt oikein mitään sivuvaikutuksia, hyvä niin. Hän on myös käynyt säännöllisesti psykologin juttusilla. Sopivan psykologin löytyminen on myös ollut todella vaikeaa. Aikoinaan kävimme säännöllisesti nuorisopsykiatrian poliklinikkalla ja siellä oli todella kiva psykologi. Osalla käynneistä kävimme yhdessä ja osan käynneistä tytär teki yksinään. Meistä kumpikin piti tuosta psykologista. Todella harmillista oli, että aikuisikään päästyään tytär joutui vaihtamaan tuon pitkään meitä palvelleen psykologin toiseen. Tytär on nyt reilu kaksikymppinen. Ensimmäiset mielenterveysongelmat alkoivat jo joskus reilu 10 vuotta sitten. Eli tämä on todellakin ollut pitkä tie. Välillä on ollut parempia kausia ja sitten taas hän voi huomattavasti huonommin. Joskus olen itse miettinyt, että