Vähän erityisempi äiti

Olen viimeisissä postauksissa kirjoittanut lasteni isästä jonkin verran. Ajattelin avata vähän lisää tätä asiaa. Se miksi nämä vanhat asiat ovat kummitelleet paljon mielessä viime aikoina johtuu tyttäreni lääkärinlausunnosta. Hänelle on suoraan sanottu psykiatrian poliklinikalla, että suuri osa persoonallisuushäiriöstä johtuu isäsuhteesta. Toki lääketiede ei yhä tänä päivänä osaa kokonaisuudessaan selittää mitkä asiat persoonallisuushäiriöitä aiheuttavat, mutta tyttäreni tapauksessa iso osa tulee isäsuhteesta. Tyttären ja isän välinen suhde on ollut jo vuosia huono. Tytär on joutunut näkemään ja kuulemaan paljon sellaisia asioita mitä hän ei ole lapsuudessaan ja nuoruudessaan pystynyt käsittelemään. Saman on joutunut poikani kokemaan, mutta poika ei onneksi ole ymmärtänyt kaikkea. Jotakin hyötyä Aspergeristakin on. Ei isä mikään läpipaha ihminen ole. Hän on viettänyt myös paljon hyviä hetkiä lasten kanssa, mutta myös todella traumatisoivia hetkiä. Tytär on vasta nyt aikuisuudessa k

Nyt kun olen viime postauksissa muistellut menneitä niin jatketaan sitä vielä pienen hetken ajan. Kerroin aiemmin, että lasten isä oli kovin äkkipikainen. Osa jutuista oli puhtaasti vahinkoja, ihan sen takia ettei hän ajatellut mitä teki. Minulla ei ollut mitään todisteita näistä asioista joten oli vaan pakko antaa lapset hänelle viikonlopuksi. Useamman kerran kävimme yhdessä keskustelemassa näistä asioista lastenvalvojan kanssa, mutta ne käynnit olivat ihan hyödyttömiä. Hän osasi kääntää jokaisen asian niin, että minä olen se syyllinen. Hän onnistui vuosien varrella käännyttää niin monta ihmistä minua vastaan että jossain vaiheessa tipahdin laskuista. Hän ilmestyi mukaan aina jokaiseen koulun tms. palaveriin ja esitti maailman ihaninta miestä. Jokaisen minun esittämän negatiivisen asian hän sivuutti. Osa ammattilaisista huomasi missä mennään, esim. Lastenlinnassa minua uskottiin. Ihan sen takia, että ammattilaiset näkivät etten sepittele valeita lapseni ongelmista. Muistan kuinka es

Kirjoitin viime tekstissä vauvan saamasta kolahduksesta. Näitä "onnettomuuksia" sitten sattui lisää vuosien varrella. Lasten isältä puuttui välillä tolkku tekemisistään. Hän viis välitti turvallisuudesta. Hän kuljetti mielellään lapsia etupenkillä siinä vaiheessa kun se ei vielä ollut turvallista eikä suositeltavaa. Hän saattoi riiputtaa lapsia pääalassuin, vaikka minä vihasin sitä. Tarvitaanko vielä lisää pääkolahduksia. Kerran hän hermostui lapselle joka pyöräili. Juoksi seitsenvuotiaan tyttärensä kiinni, tarttui ohjaustangosta ja lapsi lensi nurin. Sillä kerralla ei onneksi tullut isompia vahinkoja. Tyttärensä ollessa kolmivuotias hän antoi vauhtia keinussa. Lapselle joka ei kauaa ollut osannut keinua. Vauhtia lisättiin lisää ja lisää. Tulin sisältä ulkoa ja näin mitä tapahtui. Olin juuri huutamassa, että ei noin kovia vauhteja kun lapsi lensi kaaressa. Sen jälkeen olikin naama veressä. Joo toki vahinkoja sattuu, mutta meidän perheessä niitä tapahtui vähän liian us

Tässä on aihe josta en ole koskaan uskaltanut kirjoittaa, tai oikeastaan kehdannut kirjoittaa. Aihe on todella kipeä minulle. Monesti olen miettinyt onko tällä asialla ollut vaikutusta siihen, että tyttärelläni on niin paljon ongelmia mielenterveydessä. Voiko hänen epävakaa persoonallisuushäiriö johtua tästä asiasta. Tytär oli noin kuukauden ikäinen. Ehkä hitusen enemmän, mutta ei paljon. Muistan, että hänet oli jo kastettu. Ristiäiset oli kolmen viikon ikäisenä.  Lapsemme oli yleensä aina tosi hyvän tuulinen. Hän ei juuri itkeskellyt. Meillä ei ollut mitään koliikkeja. Hän ei myöskään valvottanut meitä öisin. Heräsin 1-2 kertaa yössä syömään ja jatkoi tyytyväisenä unia. Vauva oli siis hyvinkin helppohoitoinen tapaus. Vietimme normaalia iltaa kotona. Katselimme televisiota ja vauva oli babysitterissä olohuoneen lattialla. Vauva alkoi jotakin kitisemään ja lapsen isä hermostui siitä. Hän nosti vauvan ylös sitteristä aika vauhdikkaasti, kysyi "Mitä sinä nyt kitiset" ja

Ihana huomata miten lapsi kehittyy. Kaikista vaikeuksista huolimatta mitä Asperger meidän perheeseen teettää, tähän nuoreen mieheen voi joissakin asioissa luottaa. Meillä on koira. Poika rakastaa sitä koiraa ihan yli kaiken. Kysyin pojaltani voisiko hän mahdollisesti tulla yhdeksi vuorokaudeksi koiran seuraksi. Ja hän tuli ihan innoissaan. Oli suorastaan tyytyväinen kun hänelle annetaan tällainen pieni tehtävä. Pyysimme pojan käymään meillä kylässä, jotta me aikuiset (minä ja aviomieheni) pääsemme hetkeksi kahdestaan johonkin. Koiralle ei oikein ole mitään hoitopaikkaa nykyään. Joten mihinkään pitkälle ei päästä kaksin. Pojalla ja koiralla oli mennyt todella hyvin. Hienoa huomata miten hän kehittyy.

Miten aika juokseekaan. Juurihan poikani oli pieni herttainen taapero. Kohta hän on siviilipalvelusmies. Pakko myöntää, että äitiä hermostuttaa päivä päivältä enemmän. Miten hän tulee pärjäämään. Kuinka paljon Asperger vaikeuttaa asioita. Poika on saanut muutaman paniikkikohtauksenkin taas tässä lähiaikoina. Joskus tuntuu siltä, että en jaksa enää. Minkä ihmeen takia kummallakin lapsella pitää olla niin vaikeaa.  Eikö tämä koskaan helpota.

Meillä on nyt pieni ampiaisongelma. Tai ei oikeastaan meillä, vaan tyttärellä. Hänellä on aina välillä erilaisia pelkotiloja. Ampiaiset ovat aina olleet se juttu mitä hän pelkää eniten. Häntä pisti aikoinaan noin 8 vuotiaana ampiainen ja siitä jäi jonkinlainen kammo. Tämän loppukesän aikana on ampiaisia ollut poikkeuksellisen paljon. Tytär ei uskalla liikkua missään missä on ampiaisia. Hän on lukittautunut kotiinsa, koska on lukenut jostakin Facebook ryhmästä, että hänen asuinpaikkakunnalla on paljon ampiaisia. Olen yrittänyt selittää hänelle ettei ne ampiaiset kenenkään kimppuun tuosta noin vain käy. Mutta kun joku jotakin pelkää niin aika kuuroille korvillehan se vakuuttelu käy. Hetken näytti jo paremmalta. Tytär on ollut paremmassa kunnossa. Mutta nyt sitten tulee tämä ampiaisjuttu ja hän ei taas uskalla liikkua missään.

Kävimme lasten (vai voiko heitä lapsiksi sanoa kun kumpikin ovat aikuisia) kanssa päiväretkellä jokunen viikko sitten. Upeassa säässä onnistuneella reissulla. Onnistumiset ei aina ole niin itsestään selvyys kun kummallakin heistä on omat ongelmansa. On päiviä ettei tyttäreni juuri poistu kotoaan. Nyt sain hänet lähtemään jopa naapurikaupunkiin asti. Ja meillä oli huippukivaa. Elämä olisi niin paljon helpompaa kun voisi vaan lähteä tuosta noin vaan. Meidän perheessä kaikki lähteminen on aina vaatinut mielettömästi suunnittelua. Kun poika oli pienempi suunnittelu piti aloittaa jo edellisenä iltana. Minulla piti olla aamulla kaikki selvää siinä vaiheessa kun poika heräsi. Kaikesta vähän erilaisemmasta piti ilmoittaa jo heti aamusta.  Jos päivä poikkesi edes vähän rutiineista niin pulassa oltiin. Onneksi hänen kohdalla tilanne on aika tavalla helpottunut. Olen tainnut ennenkin kirjoittaa samasta aiheesta. Pelkkä matka päiväkotiin piti suorittaa täsmälleen samaa reittiä. Kotimatkalla e