Luonnollista

Lapsen saaminen oli minulle jotenkin todella luontaista. Ensimmäisen parin raskauskuukauden ajan selailin kaikenlaisia vauvakirjoja, mutta totesin ne ihan turhiksi. Lähdin siitä johtopäätöksestä, että lapsenhoitaminen ei voi olla vaikeaa. Ja ei se ollutkaan. Minulle se oli maailman luonnollisin asia. Kun sain nyytin ensimmäistä kertaa syliini, tiesin mitä pitää tehdä.

Toki välillä oli hankalia aikoja, mutta osasin luottaa omiin vastoihini. Esikoistyttäreni syntyi kauniina sunnuntaina aamuna, keskellä kesää. Noin vuorokausi syntymän jälkeen aloin mankumaan kotiin. Kätilöt kannustivat, mutta muistan kuinka lastenlääkäri oli aivan järkynnyt. Silloin ei todellakaan ollut tapana päästää esikoislapsen saaneita naisia kotiin tuosta noin vaan. Etenkään kun maitokaan ei ollut kunnolla noussut rintoihin.

Pidin pääni. Selitin uudelleen ja uudelleen, että kyllä me pärjäämme. Ei ole mitään niin luonnollista kuin vauvanhoitaminen. Niinpä sitten toisen sairaalayön jälkeen pakkasin vauvani kantokoppaan, ja uunituore isä tuli hakemaan meitä kotiin. Se oli varmaan yksi maailman onnellisimmista hetkistä. Onnellisempi kuin varsinainen syntymä. Nyt oltiin perhe, ja yhdessä kotona. Tuossa vaiheessa ei olisi voinut tuolla pieneen mieleenkään miten vaikeaa joskus tulevaisuudessa voisi olla, kun lapsi voi henkisestí huonosti. Kun lapsi ei jaksa nousta sängystä ylös. Kun joudut miettimään, pärjäätkö enää tämän nuoren kanssa kotona, vai onko laitossijoitus järjekevämpi.