Elämää erityislapsen kanssa

Millaista oli elää yksinhuoltajana kahden pienen lapsen kanssa, kun toinen oli erityislapsi? Joskus myöhempinä vuosina olen miettinyt miten niistä vuosista edes selvisi hengissä. Elämä oli pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Silloin tällöin mietin, että johtuvatko tyttäreni mielenterveysongelmat tuosta ajasta, minulla ei kerta kaikkiaan ollut tyttärelle riittävästi aikaa. Meidän perhe ei pystynyt tekemään paljoakaan asioita joita tavalliset lapsiperheet tekevät. Osittain kyse oli siitä, että yksinhuoltajana rahat olivat vähissä ja osittain siitä syystä, että poika todellakin oli vaikea tapaus.

Aamut aloitettiin käymällä läpi päivän aikataulu. Aikataulusta oli pakko pitää kiinni. Heti jos joku asia ei mennytkään aikataulun perusteella, elämä kävi vaikeaksi. Aikataulu saattoi olla tällainen: ensin käydään aamupesulla, sen jälkeen on aamiainen, sitten puetaan vaatteet päälle, lähdetään ulos, mennään mummolaan (ja tässä vaiheessa piti olla tarkka kuvaus miten matka tehdään) jne. Pienikin muutos päivän aikataulussa aiheutti raivokohtauksen. Ja kun raivokohtaus alkoi sille ei ihan heti tullut loppua.

Hiljalleen opin tulkitsemaan poikaa ja miten kanssaan hänen kannattaa toimia. Opettelimme tukiviittomia joiden avulla kommunikoimme. Päiväkodissa käytettiin kuvakortteja päivärytmin hahmotamiseen. Jotenkin saatiin kotona järjestettyä asiat niin, ettei kortteja tarvinnut.

Hyvä esimerkki meidän päivärutiineista oli päiväkotimatkat. Niistä ei saanut poiketa tippaakaan. Meidän piti kulkea aina samaa reittiä, pienikin poikkeama aiheutti raivarin. Päiväkodista mentiin iltapäivällä aina ensin kotiin, ei missään nimessä esimerkiksi käyty kaupassa matkan varrella.