Varhaisista vuosista

Kirjoittelin tuossa joskus aikaisemmin nuoremman lapsen varhaisista vuosista. Ne olivat todella rankkaa aikaa ja välillä tulee oikein ihmeteltyä miten niistä selvittiin. Olin yksinhuoltaja. Lapsen isän oli todella vaikea hyväksyä tilannetta. Niin sekä avioeron suhteen, ett lapsen erityispiirteiden suhteen. Hänen mielestä minä keksin päästäni, että lapsemme on erilainen kuin muut. Sama tilanne on jatkunut ihan viime vuosiin asti. Olen huono äiti, joka tahallaan keksii asioita saadakseen poikansa näyttämään erilaiselta. Pojassa ei ole mitään vikaa.



Poika sai lähetteen sekä puheterapiaan että toimintaterapiaan. Isän mielestä nämä olivat turhia asioita. Hän ilmoitti, ettei aio osallistua kuljettamiseen. Hänellä olisi ollut auto käytettävissä, minulla ei. Edes vapaalla ollessaan hän ei suostunut osallistumaan, koska silloinhan koko vapaa olisi mennyt hukkaan. Minä sitten työnsin poikaa rattaissa noin kolme kilometriä yhteen suuntaan ja takaisin, jotta päästiin viikottaiseen toimintaterapiaan. Alkuun onneksi puheterapia järjestyi päiväkodin tiloissa.



Poika oli motorisesti kömpelö ja sen takia rattaita tarvittiin todella pitkään. Hän oppi kävelemään vasta 1,5 vuotiaana. Luisteleminen, hiihtäminen, pyörällä ajo, kaikki vastaavat asiat vaativat tavanomaista enemmän opettelua. Sekin oli minun vika, en vaan opettanut lasta riittävästi, huono äiti kun olin. Mutta päivä päivältä me vaan aina selvittiin ja oli hienoa nähdä kuinka terapioista oli oikeasti apua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Isku päähän

Aspergerin syndrooma

Diagnoosi etsiminen