Miksi kirjoitan

Ajattelin vähän avata tämän blogin tarkoitusta. Suurin syy kirjoittamiseen on se, että tämä toimii minulle itselleni jonkinlaisen terapiana. Puran tänne huonoa oloani. Aika usein tuntuu siltä, ettei minulle ole mitään vertaistukea. Kaikkien tuttujen lapset/nuoret aikuiset ovat enemmän ja vähemmän "normaaleja". Heille on täysin normaalia itsenäistyä ja alkaa elämään normaalia aikuisen elämää.

Toinen suuri syy on se, että toivon tämän olevan apuna edes jollekin toiselle joka on samassa tilanteessa. Toivon myös levittäväni jonkinlaista tietoutta asioista. Levittäväni tietoisuutta siitä, että erilaisenkin lapsen kanssa pärjää lopulta ihan ok. Helppoa se ei ole ollut, mutta eteenpäin on sitkeästi menty. Välillä päivä kerrallaan, välillä isommissa harppauksissa. Välillä reippaasti takapakkia ottaen, mutta sitkeästi eteenpäin.

Meidän perhe on aina tippunut kaikesta vertaistuesta. Pääasiassa siitä syystä, että diagnoosia on kummankin lapsen kohdalla etsitty kaikki nämä vuodet. Virallisesti kummallakaan ei vieläkään ole mitään diagnoosia. Toisaalta se on hyvä juttu, se kertoo ainakin ehkä siitä, että meidän perheen ongelmat on lievästä päästä.

Olen muuttanut muutamia asioita tästä blogista suojellakseni meidän yksityisyyttä. Mutta pääasiallisesti kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat.