Diagnoosin etsintä

Ei sitä diagnoosia taaskaan löytynyt. Tilanne pysyy siis ennallaan. Yritin selittää pojalle, että toisaalta se on ihan hyvä juttu. Se on merkki siitä, että hänen oireet ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Että ehkä se on ihan hyvä vaan ettei sitä diagnoosia löytynyt. Tiedän kuitenkin, että poika olisi halunnut saada jonkun konkreettisen nimen ongelmilleen. Kaikki merkit viittaavat Aspergeriin, mutta niitä on "liian vähän". Poika ei osannut vastata, että onko tämä nyt sellainen paperi jonka perusteella hän saa vapautuksen armeijasta.

Poika ei yhä ole kertonut isälle, että hän on koko talven käynyt tutkimuksissa. Kysyin, että näyttääkö hän uusimman sairauskertomuksen isälleen. Vastasi ettei näytä. Ei uskalla. Isänsä suuttuu jos hän kertoo käyneensä tutkimuksissa. Isä kuulemma todennäköisesti huutaisi ja haukkuisi hänet. Minun päähän ei yhä voi mennä miten isänsä suhtautuu näin hankalasti kaikkiin terveyteen liittyviin asioihin. Oikeesti tekisi mieli mennä ravistelemaan kyseistä ihmistä. Miten hän voi suhtautua omaan poikaansa tuolla tavalla?

Poika on siviilipalveluksen keskeytymisen jälkeen puhunut paljon siitä, että onko hän normaali vai epänormaali. Aiheesta on puhuttu todella paljon. Olen yrittänyt kuunnella ja tukea.Selittää, että normaali on hyvin monimutkainen termi. Mikä oikeasti on normaali?