Murrosikä
Olimme aloittaneet käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla. En muista tarkalleen milloin ne käynnit alkoivat, mutta suunnilleen yläasteiässä. Välillä tytär tapasi yksin psykologia ja toisinsa kertoina minä olin mukana. Psykologi oli todella mukava vanhempi mies ja saimme luotua häneen ihan hyvät luottamukselliset välit, sekä minä että tytär. Kuitenkin minulle aina jäi sellainen olo, että psykiatrian polilla ei ihan tarkkaan tiedetty kuinka suurten ongelmien parissa me kamppailimme.
Aina kun tuli vähän parempi kausi käynnit lopetettiin. Sitten meni taas hetki ja oltiin syvällä ongelmissa. Käynnit aloitettiin uudelleen. Mitään seurantaa ei noissa väleissä ollut. Ne olivat aina hetkiä jolloin mietin, että olemme ihan heitteillä. Onneksi tarvittaessa käynnit kuitenkin aloitettiin suhteellisen nopeasti uudelleen.
Yläaste oli alkanut. Kaikki näytti yhtäkkiä menevän todella hyvin seitsemännen luokan ajan. Kahdeksannen luokan alussa tytär tapasi todella kivan tytön, jonka kanssa vietti paljon aikaa. Näytti siltä, että meillä menee todella hyvin. Kuvioihin oli tullut lapsille isäpuoli, minulle puoliso. Hetken aikaa tilanne näytti todella hyvältä.
Koulu sähläsi jotakin ihmeellistä ja en saanut Wilma-tunnuksia toimimaan. Yritin selvittää asiaa, mutta asia vaan venyi ja venyi. Vasta joskus marraskuun puolella Wilma alkoi toimimaan ja näin ihmeellisiä poissaoloja. Ne sattuivat aina tiettyyn viikonpäivään ja iltapäivän viimeisiin tunteihin. Tänä aikana luokanvalvoja oli vaihtunut jo kahteen otteeseen.
Muutamaa päivää myöhemmin Wilma tunnustusten auettua minulle soitettiin koulusta. Puhelimen päässä oli terveydenhoitaja. Tyttäreni oli saanut paniikkikohtauksen koulussa ja tämä ei kuulemma ollut ensimmäinen. Tytär oli aiemmin kieltänyt ilmoittamasta minulle. Nyt terveydenhoitaja sanoi, että soittaa ainoastaa sen vuoksi, että aikoo tehdä meistä lastensuojeluilmoituksen. Peruste oli se, että tytär oli kieltänyt ilmoittaa äidille. Se ei kuulemma kuulunut normaaliin äitisuhteeseen.
Minä äitinä kysyin tietenkin automaattisesti, että miksi minulle ei ole puhuttu mistään ongelmista. Olin vihainen siitä, että sain nyt vasta ne Wilma-tunnukset. Terveydenhoitaja kertoi, että jokaisen poissaolon kohdalla kyseessä oli ollut paniikkikohtaus. Niitä oli siinä vaiheessa noin 4-6 poissaoloa. Koululla ei kuulemma ollut oikeutta ottaa yhteyttä, jos lapsi kieltää.
Tästä alkoikin sitten meidän elämässä todella synkkä noin kolmen vuoden mittainen ajanjakso. Välillä ihmettelen miten meillä kävi niin hyvä tuuri, että koko perhe on elossa, ei pahasti loukkaantunut/vammautunut, vankilassa tms. Poliisi, oikeslaitos, lastensuojeluviranomaiset jne. tulivat tutuksi tuona aikana. Unettomat yöt, ahdistus, murheet, pelko siitä, että joko lapseni tekee itselleen tai perheenjäsenillemme pahaa tai joku muu tekee lapselleni pahaa. Ilman meidän paikkakunnan todella loistavaa lastensuojeluviranomaisten toimintaa en tiedä missä meidän perhe olisi tänä päivänä.
Aina kun tuli vähän parempi kausi käynnit lopetettiin. Sitten meni taas hetki ja oltiin syvällä ongelmissa. Käynnit aloitettiin uudelleen. Mitään seurantaa ei noissa väleissä ollut. Ne olivat aina hetkiä jolloin mietin, että olemme ihan heitteillä. Onneksi tarvittaessa käynnit kuitenkin aloitettiin suhteellisen nopeasti uudelleen.
Yläaste oli alkanut. Kaikki näytti yhtäkkiä menevän todella hyvin seitsemännen luokan ajan. Kahdeksannen luokan alussa tytär tapasi todella kivan tytön, jonka kanssa vietti paljon aikaa. Näytti siltä, että meillä menee todella hyvin. Kuvioihin oli tullut lapsille isäpuoli, minulle puoliso. Hetken aikaa tilanne näytti todella hyvältä.
Koulu sähläsi jotakin ihmeellistä ja en saanut Wilma-tunnuksia toimimaan. Yritin selvittää asiaa, mutta asia vaan venyi ja venyi. Vasta joskus marraskuun puolella Wilma alkoi toimimaan ja näin ihmeellisiä poissaoloja. Ne sattuivat aina tiettyyn viikonpäivään ja iltapäivän viimeisiin tunteihin. Tänä aikana luokanvalvoja oli vaihtunut jo kahteen otteeseen.
Muutamaa päivää myöhemmin Wilma tunnustusten auettua minulle soitettiin koulusta. Puhelimen päässä oli terveydenhoitaja. Tyttäreni oli saanut paniikkikohtauksen koulussa ja tämä ei kuulemma ollut ensimmäinen. Tytär oli aiemmin kieltänyt ilmoittamasta minulle. Nyt terveydenhoitaja sanoi, että soittaa ainoastaa sen vuoksi, että aikoo tehdä meistä lastensuojeluilmoituksen. Peruste oli se, että tytär oli kieltänyt ilmoittaa äidille. Se ei kuulemma kuulunut normaaliin äitisuhteeseen.
Minä äitinä kysyin tietenkin automaattisesti, että miksi minulle ei ole puhuttu mistään ongelmista. Olin vihainen siitä, että sain nyt vasta ne Wilma-tunnukset. Terveydenhoitaja kertoi, että jokaisen poissaolon kohdalla kyseessä oli ollut paniikkikohtaus. Niitä oli siinä vaiheessa noin 4-6 poissaoloa. Koululla ei kuulemma ollut oikeutta ottaa yhteyttä, jos lapsi kieltää.
Tästä alkoikin sitten meidän elämässä todella synkkä noin kolmen vuoden mittainen ajanjakso. Välillä ihmettelen miten meillä kävi niin hyvä tuuri, että koko perhe on elossa, ei pahasti loukkaantunut/vammautunut, vankilassa tms. Poliisi, oikeslaitos, lastensuojeluviranomaiset jne. tulivat tutuksi tuona aikana. Unettomat yöt, ahdistus, murheet, pelko siitä, että joko lapseni tekee itselleen tai perheenjäsenillemme pahaa tai joku muu tekee lapselleni pahaa. Ilman meidän paikkakunnan todella loistavaa lastensuojeluviranomaisten toimintaa en tiedä missä meidän perhe olisi tänä päivänä.
Kommentit
Lähetä kommentti