Valoa tunnelin päässä

Vihdoin oli jotakin valoa tunnelin päässä. Tyttäreni ystävätär joutui koulukotiin, vai milä nimellä niitä paikkoja sitten kutsutaankaan. Viime päivityksessä kerroin, että olin valmis vaikka tarvittaessa antaa oman tyttäreni huostaan jos sillä tavalla vaan päästäisiin eroon tuosta huonosta ystävyyssuhteesta.

Voi kun olisin tuolloin tiennyt, että on olemassa diagnoosi riippuvainen persoonallisuus. Olisiko meidän ongelmat ikinä menneet siihen pisteeseen jos lapseni olisi saanut apua riittävän ajoissa. Olimme nuorisopsykiatrian polin asiakkaina, mutta koskaan siellä ei puhuttu mistään diagnoosista. Monta kertaa ehdotin, että eikö voisi tehdä jotakin arviointeja tai tutkimuksia. Vastaus oli aina, että kyseessä on ihan normaalia teini-ikäisyyteen liittyvä ongelma. Jos riittävä hoito olisi aloitettu ajoissa niin miten tyttäreni voisi tällä hetkellä? Olisiko hänen tarvinnut tarttua niin järkyttävään asiaan kuin itsemurhan yrittämiseen? Vai olisko varhaisen diagnoosin antamisesta lopulta ollut mitään hyötyä? Turha sitä kai on jossitella. Minä tein sen minkä silloin pystyin tekemään ja yritin parhaani.

Tyttöjen erottamisesta oli heti hyötyä. Aluksi oma lapseni oli yksinäinen, mutta hän sai nopeasti muuta seuraa. Paljon järkevämpää seuraa. Ystävättäret pitivät yhä yhteyttä, mutta koulukodin sanelimilla säännöillä. Oman lapseni koulumenestys alkoi jopa vähän parantua. Oli tärkeä yhdeksäs kouluvuosi meneillään. Toivoin, että hän voisi vihdoin vähän keskittyä opiskelemiseenkin. Todellisuudessa tämä aika kuitenkin oli vain pientä tyyntä uuden myrskyn edessä.